otteita Appelsiinitytöstä

Nyt minä käsitän. Äkkiä käsitän koko jutun mittasuhteet. Vasta nyt ymmärrän koko sielustani, mitä merkitsee se, ettei ole olemassa. Vatsaani alkaa kouristaa. Minua kuvottaa. Mutta samalla minua myös suututtaa.


Minua raivostuttaa ajatella, että jonakin päivänä katoan - ja olen sen jälkeen poissa, en viikkoa enkä kahta, en neljää tai neljääsataa vuotta vaan ikuisuuden.



Minä tunnen itseni huijauksen uhriksi, sillä ensin joku tulee sanomaan: ole hyvä, tässä sinulla on koko maailma, jossa voit telmiä. Tässä on helistimesi, tässä on puujunasi, tässä on koulu, jossa aloitat ensi syksynä. Ja sitten seuraavassa hetkessä kajahtaa ilmoille nauru: hah, hah, menitpäs lankaan! Sen jälkeen koko maailma siepataan nenäni edestä.



Tunnen kuin minua olisi petetty. Minä en saa otetta mistään. Mikään ei voi pelastaa minua.


Monien ihmisten mielestä elämä suuressa sadussa on niin ihmeellistä, että heille tulee kyyneleet silmiin, kun he vain ajattelevatkin, että jonakin päivänä se loppuu. Kaikki voi olla täällä niin hyvin, että tekee suunnattoman pahaa ajatella, ettei uusia päiviä enää tule.